Tämä vanhuutta huokuva lasten keinutuoli on oikeastikin vanha. Tiedättekö mistä se löytyi? Hyljättynä se odotti viimeistä kyytiä kaatopaikalle, taloyhtiön kevättalkoiden roskalavalla! Keinutoli on aivan ehjä, selkänojasta on maali hitusen kulunut pois ja alta näkyy että puu on ehkä jostain 60- tai 70-luvulta. Maali on tuollaista vanhaa turkoosia / sinivihreää. Keinutuolissa on hyvä istua, se ei keikkaa, siinä ei ole kulmia eikä särmiä joihin lapsi voisi itsensä satuttaa. Kuvastakin näkee miten erinomainen yksilö se onkaan. Kukahan sen on mahtanut tehdä?

Juuri olimme työporukalla ihmettelemässä Ekokemillä jätteiden hyötykäyttöä; polttaminen energiaksi on yleinen vaihtoehto. Siellä ison jätehallin seinällä oli kolme kookasta, nuhruista nallea, joku jäteauton kuljettaja oli varmaan ne kuormasta noukkinut ja sinne asetellut. Siellä jätevuorta katsellessa, tuli mieleen tämä juuri löydetty keinutuoli. Lapsen sanoin" Voi sentään!" , sinnekö tuokin toveri keinutuoli olisi pitänyt viskata? Minusta tuntuu, enemmän kuin välillä, että ihmiset tekevät liki eettisiä rikoksia viskatessaan kaikenlaista roskikseen ja kaatopaikalle.

Yhden romu on toisen aarre. Samoin ajatteli muutama pikkunappula jotka saivat samaiselta, edellämainitulta roskalavalta, itselleen ehjät ja ruosteettomat lasten polkupyörät!

Siis pois vaan toveri lavalta ja meille. Tervetuloa toisenlaiselle estradille! Senverran ajattelimme toveria muokata, että maalaisimme keinutolin valkoisella ja jotain kukkakuviota selkänojaan. Kunpa vain pensseli pysyisi paremmin käsissä..

Ja kun tämä aikaanaan meiltä edelleen lähtee, siinä keinuu takuuvarmasti iloinen lapsi, eikä suinkaan kaatopaikan lokit ja rotat.