Mitä te näette tässä kuvassa? Näettekö saman kuin minä, kuusitoista linja-autoa?

Käsityömaanisuuden lievempi ilmiö taitaa olla se, että näkee käsityötavarat ihan jonain muuna. Esimerkiksi käy tilanne, jossa mies valittaa vaatekomeron olevan täynnä lankoja ym, mikä minusta ei pidä paikkaansa. Kaikenlaiset ompelupussukat näyttävät silmissäni tavallisilta vaatteilta, katselen komeroa ikään kuin suodattimen läpi, ettei todellisuus pääsisi repeämään silmille. Siksikö sitten näen kuvassa linja-autoja?

Vaikeampi tilanne lienee se, että näkee kaiken muun olevaisen käsityötavaroina. Eikö kuulosta paljon huolestuttavammalta, jos kertoisin näkeväni kadulla kulkevat linja-autot virkkuukoukkuina ja ihmiset niiden sisällä olisivat hmmm... silmukoita?

Mutta palataanpa lievempään muotoon, ja kuvaan.

Meillä kävi avoimessa päiväkodissa ystävänpäivänä, hoitovapaalla vakinaisesta työstään UFF:lla oleva äippä. Askartelimme helmistä kauniita ranne-ja kaulakoruja erikoisviemisiksi afrikkalaisen kylän lapsille. Veimme omien lastemme pieniksi jääneitä vaatteita, pehmoleluja, kirjoja ja värikyniä, toimitettavaksi lähiaikoina retkikunnan mukana Mosambikiin. Kuulimme miten tarpeeseen siellä ovat naisten (käytetyt) alusvaatteet - tytön kouluun pääseminen saattaa olla kiinni siitä onko hänellä alushousut! Ja rintaliivit, ne ovat harvinaiset ja arvossapidetyt. Jos nainen sellaiset suinkin onnistuu saamaan, hän ei länsimaiseen tapaan pidä niitä puseron alla vaan päällä. "Katsokaa kaikki, minulla on rintaliivit!"

Kuulimme ihastuttavan tarinan naisesta joka sai virkkuukoukun. Hän alkoi tehdä sillä virkkaustöitä myyntiin ja kauppa kävi, olivathan ne ainoita koko seudulla. Nainen otti muita mukaan käsityöbisnekseensä ja hiljalleen rikastui sen verran että pystyi ostamaan…  linja-auton! Ja pian toisen ja kolmannenkin. Naisesta tuli liikennöitsijä. En tiedä onko ihanaa virkkuukoukun muuttuminen linjuriksi, mutta ihanaa oli kuulla tarina jossa nainen onnistui muuttamaan omaa elämäänsä haluamaansa suuntaan. Siksi minä kaivoin kätköistäni nuo 16 ohuen ohutta virkkuukoukkua, laitoin ne matkaan ja toivon että vaikkeivat ne busseiksi muuttuisikaan, niiden avulla voisi edes joku kokea onnellisempia hetkiä. Vaikka sitten itsevirkatun pitsiliinan muodossa.