Aikoinaan Tallinnan ratsastusmatkalta kotiutuneita, virolaisia liukuvärjättyjä villalankoja oli jäljellä enää yksi iso sininen vyyhti. Tosissani ajattelin pääseväni siitä viimeisestäkin eroon ja pistin puikoille Revontuli-huivin anoppia varten. Vappumatka mummolaan ja takaisin sujui neuloen. No, isäntä ajoi ja minä neuloin. (Tämä tarkennuksena ainakin Maaritille, joka päivitteli varsin vuolaasti millä ajalla näitä käsitöitä oikein syntyy.) Sillä edes minä en pysty neulomaan JA ajamaan samaan aikaan; ainakaan turvallisesti.

Tässä Revontuli on menossa jossain rivillä 80, eli puikottelua riittää vielä. Sinisen liukuessa niin kauniisti sävystä seuraavaan, aloin jo haikailla itselleni tällaista. Tässä vaan on nyt kaikki sininen.  Onhan se toki aika köyhää jos lahjoittaa kaikki tekemänsä Revontulet pois; mustaharmaan, keltavihreän, ruskeakirjavan ja nyt sitten sinikirjavan.. Keksisinkö keinon pimittää tämän itselläni, vaikka anoppi juuri tällaista oli toivonut ja olin hövelisti luvanut? Olisinko klonkku, kaivaisin tämän maahan ja kävisin salaa ihailemassa iltayön hämärissä? Voi jestas.

Mutta mitä kummaa löytyikään postilaatikosta tullessamme vappureissusta? Miksei lehdenjakaja ollut saanut hesareita tungettua tuon siistimmin laatikkoon? No voi jestas.

Rimakauhua ja rakkautta oli käynyt hiiviskelemässä nurkillamme! Huomannut oivan tilaisuuden keventää omaa valtaisaa lankavarantoaan tuuppaamalla ison sinikirjavan vyyhdin ja lehden muovipussissa postilaatikkomme täytteeksi. Sillälailla. On sitten taas sinikirjavaa lankaa... Ei vaan, oikeasti, en tiedä kuinka läpinäkyvä lasipallo pääni oikein on, tai onko SatuA:lla pitkänmatkan telepaattisia kykyjä, mutta tämä oli varsin osuva synttärilahja! Kiittäen ja mainiten laatikon taas kolisevan tyhjänä aika ikävästi..