taisteluni nallehuivin kanssa on päättynyt - selvisin voittajaksi, tosin kipeytynein rantein ja litistynein kankuin. Ei, ei tämä mamma laihtunut ole. Olkaa huoleti ystävät, minua on tallella ihan yhtä monta kiloa ja grammaa kuin ennenkin. Valitettavasti. Mutta neuleen parissa istumisesta tuntuu takapuoli, kotoisasti ahteri, menneen littaan. Massa lienee siirtynyt hieman sivummalle, mutta löytää tasan varmasti oikealle paikalleen. Ainakin jos huomenna hurmaan tenavat jälleen uuninluukulle vahtimaan joko pipareita tai tähtitorttuja. Samalla saan ehkä muutaman minuutin auvoisen rauhallista aikaa neuloa uutta paria jussi-sukkia...
Kunhan taivas tuosta selkenee (hah haa, näkis vaan!) niin nappaan kuvan huivista kera koottujen selitysten.

Tänään tuli jostain syystä mieleeni vanha miete "voi kun joku joskus jotain, muttei kukaan koskaan mitään, kaikki senkus aina vaan!" Painun analysoimaan tuota lausetta laittaen luut laatikkoon.

Kauniita unia silmukkasisarille, lumihiutaleiden kuvia.