Ystäväni pelmahti kahden tyttärensä kanssa kyläilemään. Ruoka ja (hyvä) seura saivat heidät tulemaan paikalle sateisena aamupäivänä. Tarkoituksena oli puhaltaa salaisen projektin siipien alle ilmaa. Olin kai puhunut tyyliin että päässäni risteilisi enemmänkin fantastisia asioita.
No, kun niitä sitten piti ulos saada, lojuin sohvalla kuin aivoton ameeba ilman minkäänlaista liikettä pääkopassani. Sattui nimittäin niin että naapurissa on asunto vaihtanut omistajaa - lumiukoista huolimatta-  ja siellä on porattu&jyrsitty&kidutettu naapureiden korvia jo päivänä muutamana. Ja sama kidutus jatkui kun vieraat saapuivat. Lapset iältään noin 6kk, 1v8kk, 1v10kk ja 4v olivat hieman levomia kaiken aikaa. Keskimmäiset liki kaksivuotiaat neidit järjestivät vähän väliä kunnon kapakkatappelu-meiningin. Meidän neidin unikaveri Apina oli riidan kohteena ja sitä revittiin päästä ja jaloista.... yhtäaikaa! Kaksivuotiaat repivät ja kiskoivat, kirkuivat ja parkuivat, vilkuilivat äitejään apuun jotka vain - nauroivat mahat kippurassa. Surkuhupaisinta asiassa on se, että juuri samainen ystävä on Apinan aikoinaan lapselleni ostanut... Palataanpa ameebaan.
Huomasin itsessäni piirteen, jos ääniärsykettä on liikaa, ei ajatus kulje kunnolla. Aivan kuin naapuri olisi porannut ja jyrsinyt reikää minun päähäni. Useamman päivän ajan.
Saimme kuitenkin maksimaalisessa stressitilanteessa jonkinlaisesti projektin siivet levitettyä ja palkeilla ilmaa alle, kyllä se siitä nousee. Kankaat leikkasimme myös, vaikka siitä Barbien auto vähän väliä yli täristelikin.
Tästä minun pitäisi liikkeelle lähteä: