Isännän puolen perinnöistä löytyi tällainen, rikollisen huonosti kylmässä ulkovarastossa säilytetty virkattu peitto. Olen sen jo kertaalleen koneessa pessyt, mutta edelleen siinä on nähtävissä siellä täällä pieniä tummia homeläiskiä. Onneksi hiiret olivat vain loikoilleet papanoiden peiton suojissa, eivätkä olleet intoutuneet  nakertelupuuhiin.
Olen tuota paikasta toiseen siirrellyt ja tuumaillut, pitäisi upottaa muutamaan litraan piimää - muistan sen saavan homeen häviämään. (?)
Toinenkin projekti tuon homeen jälkeen on. Tai oikeastaan vasta jos homeen saapois. Peitto on hieman vajaa ainakin sivuista; ei peiton valmistumisen aikoihin mistään jenkkisängyistä tiedetty, ei toki. Alempaa kuvaa tutkaillessa havaitsee helpon keinon peiton leventämiseen. Sivuissa ei nyt ole lainkaan tuota "kukkareunusta", se on vain peiton ylä-ja alareunassa. Jospa virkkaisi tuollaista kukkareunaa tarvittavan määrän ja liittäisi sen sivuille. Ja ihan  kulmiin kehittelisi jotenkin erityisen nerokkaasti muokatun kuvion. Minä kun en ikuisena täydellisyyden tavoittelijana halua peitosta turatun näköistä. Äitini klassikko männävuosien  käsitöissä onkin ollut "et sitten ala turaamaan mitään".
Ehkä tässä on vielä homeen ja suunnittelun (ja ajanpuutteen) lisäksi pieni huomionarvoisa pointti. En voi kehuskella sen kummemmin osaavani virkata; jotain kyllä mutta ei kovin hehkeää.



On se aina niin surullista huomata miten isotöinen käsityö on vain tungettu jonnekin, hyvä ettei ole nuotiolla poltettu. Tai ehkä se olisi arvokkaampi loppu kuin hiiren pesänä toimiminen, niissä tapauksissa joissa käsityö ei koskaan kohtaa arvostavaa ihmistä pelastajakseen.